Rakkautta ja Rimakauhua

Miksi ihmiset välittävät silloin kun ei enää tarvitse? Tiedän itse henkilökohtaisesti miten vaikea on puhua muille asioistaan, varsinkin kun ei ole tottunut siihen. Aina muiden asiat ovat olleet tärkeämpiä kun sinun omat murheesi, muiden asiat ovat olleet isompia kun sinun huolesi. Hyvin nopeasti lopettaa kertomasta mitään omia asioita kenellekkään koska heitä ei ole aikaisemminkaan kiinnostanut. Miksi yhtäkkiä sinun asiasi kiinnostaisi ketään? Olen huomannut että heti kun elämässäni tapahtuu jotain mulle isoa, josta saatan ensin vähän vihjailla ennenkon asia varmistuu, niin silloin kaikki tulee kyselemään. Silloin kaikkia kiinnostaa mitä oikein teen, miksi, kenen kanssa ja miten voin. Yleensä nämä isot asiat ovat olleet iloisia, mutta kun puhutaan niistä asioista mitkä oikeasti kuormittavat minua niin kiinnostus lopahtaa. Heilautetaan kättä ja sanotaan että eihän tuossa ole mitään.  Tästä hyvä esimerkki on se että istuin viime syksynä ulkona 1,5h miettien mitä oikein teen....

Jos yhdeksi päiväksi vois unohtaa kaiken. Vois unohtaa kaikki pelot,kaikki menneet, kaikki velvollisuudet, kaikkien muiden tarpeet, kaikkien muiden tunteet, vois unohtaa kaikkien muiden mielipiteet ja saisi tehdä ihan mitä vaan. Mitä tekisit? Jos sulla olisi yksi päivä vaan itselles ja voisit tehdä mitä vaan mieleen tulee. Nukkuisitko, kokeilisitko jotain uutta harrastusta, katsoisitko vaan leffaa, näyttäisitkö tunteesi jollekin, avaisitko viinipullon, tanssisitko pöydällä, kertoisitko suoraan mitä ajattelet?.. Miksi meillä ei voisi olla tällaisia päiviä kerran kuussa, kerran viikossa, joka päivä? Miksi aina pitää ajatella että mitähän noi muut on tästä mieltä jos teen näin tai noin? Miksi et voisi kertoa ajatuksiasi ja tunteitasi suoraan joka päivä? Miksi pitäisi pelätä että jos sanon jotain niin pilaan kaiken? Miksi et voi tanssia pöydällä juuri silloin kun siltä tuntuu? Miksi sinun pitäisi hävetä? Miksi et voi antaa itsellesi aikaa juuri silloin kun sitä tarvitset ja h...

"Olen tottunut siihen" Voiko siihen tottua? Oletko tosissasi että totut siihen että otat turpaasi? Miksi väkivaltaisesta suhteesta on niin vaikea lähteä? Pelko siitä että lähteminen tuo tullessaan vielä jotain pahempaa. Miksi ihmiset kerta toisensa jälkeen jäävät suhteeseen jossa ottavat turpaansa? Eikö ensimmäinen kerta opeta? Jos lähdet ensimmäisestä suhteesta jossa ilmenee väkivaltaa, löydät uuden kumppanin ja kaikki menee taas hetken aikaa hyvin. Mutta sitten jonain päivänä uudesta kumppanistasi paljastuukin tämä sama turpaan vetämis puoli. Miksi et lähde? Miksi tyytyä siihen että taas mennään? Kukaan ihminen ei ole sen arvoinen että joutuisi pelkäämään omaa puolisoaan. Kaikki meistä ansaitsevat tasa-arvoisen ja tasapainoisen suhteen. Olen seurannut monia kertoja parisuhdeväkivaltaa sivusta, niin henkistä kuin fyysistä. Itsellä myös kokemusta.. Sekä fyysinen että henkinen pahoinpitely on vakavaa. Fyysinen voi päättyä todella huonosti, kun miettii millaisia vammo...

On mahdotonta kuvitella että olisin ainoa joka ei aina jaksa hymyillä.. Hyvin usein kuulen muilta "Eihän sulla pitäisi olla mikään huonosti, sulla on työpaikka ja katto pään päällä. Sulla on ystäviä, sulla on perhe" Tuntuu että ihmiset ajattelevat mun jaksavan kaiken, olen se jolle voi purkaa pahaa oloaan päivittäin, olen se jonka täytyy jaksaa kuunnella ja auttaa, olen se jolla pitää olla aikaa koska vain muille. Ilmeisesti mulla ei saisi olla omaa elämää, tottakai autan parhaani mukaan ja kuuntelen huolet ja murheet, mutta aina minäkään en jaksa. Mun pääni täyttää vain muiden asiat, eikä ole aikaa käsitellä oman elämän hankaluuksia. Tiedätte varmasti tunteen kun pää on täynnä ajatuksia ja lisää tulee kuin vettä ämpäristä kaatamalla. Voin ilman häpeää myöntää että olen ylikuormittunut, olen väsynyt hoitamaan muiden asioita, olen loppu, en nuku öisin kuin max 4 tuntia, kroppa käy ylikierroksilla. Yritän jaksaa käydä päivittäin töissä, siivota kotia, hoitaa koiran ja siinä siv...

Ihmisistä on vaikea ottaa selvää. Mitä hän haluaa, mitä hän ajattelee, miksi hän käyttäytyy miten käyttäytyy, miksi hän puhuu minulle, miksi hän ei puhu minulle, miksi hän pelkää ja mitä hän pelkää.. Näitä kysymyksiä voisi jatkaa loputtomiin. Me emme koskaan pääse toisen ihmisen pään sisään, joten joudumme vain luottamaan siihen mitä toinen sanoo. Aina ei saa edes vastausta kysymyksiin, mutta sillekkään ei voi mitään. Olen monesti miettinyt miksi meidän toisaalta pitäisi selitellä tekemisiämme, mutta toisaalta miksi emme selittele. Kaikki asiat eivät tarvitse selitystä, mutta on myös asioita joihin itse ainakin toivoisin saavani vastauksen. Otetaan esimerkkinä vaikka se että yhtäkkiä joku lopettaa puhumasta sinulle, oli se sitten kaveri, tuttu, sukulainen tai kuka vain kenen kanssa olet aikaisemmin jutellu paljon, Hän ei kerro sinulle mitään syytä ja jos edes vastaa viesteihisi vastaukset ovat luokkaa ok, ei mikään, mmh.. Haluaisitko sinä selityksen asiaan? Miksi hän toimii nii...

Kuinka vaikea on luovuttaa?... ... silloin kun rakastaa. Monesti sitä ajattelee että ei voi päästää irti. Jos laitan vielä yhden viestin, soitan vielä yhden puhelun, jos näkisimme vielä kerran hän varmasti ymmärtäisi että tarvitsee minua. Olen monet kerrat toiminut näin - ja kyllä uskallan myöntään kuinka idiootti olen ollut, kuinka tyhmän olen itsestäni tehnyt toisen silmissä. Miksi se olikaan niin vaikea hyväksyä että emme olleet enää me? Kuinka monesti olenkaan selannut toisen facebook profiilin ja instagramin vain etsiäkseni vihjeitä. Vihjeitä siitä miksi hän ei ole enää minun, vihjeitä siitä onko hänellä jo uusi, vihjeitä siitä onko hän yhtä rikki kuin minä. Monet varmasti tietävät sen tunteen kun eron jälkeen selaat sosiaalista mediaa ja törmäät kuvaan exästäsi toisen kanssa tai päivitykseen josta tulee ilmi uusi suhde. Itse tiedän tämän tunteen paremmin kuin hyvin, reagointi tapaan vaikuttaa todella paljon se kuinka pitkä aika teidän erostanne on ja oletko ollut jättäjä vai jäte...

Mistä tietää löytäneensä sen oikean? Mietit häntä koko ajan, hänen hymyään, hänen tuoksuaan, sinun on helppo olla hänen kanssa, tunnet itsesi kevyeksi ja ehjäksi, et joudu miettimään sanojasi vaan voit kertoa kaiken, saat myös olla hänen edessä niin rikki kun vain voit olla ja silti hän on siinä, pienet sanat ja teot joita teette toisillenne saavat sinut hymyilemään, pelkkä hänen näkeminen saa hymysi korviin, saat itkeä ja nauraa hänen kanssa ja mikä parasta olet hänen lähellä onnellinen. Mutta.. mitä käy jos luulet löytäneesi ihmisen jonka kanssa haluat jakaa elämäsi ja tämä ihminen ei lopulta haluakkaan sinua? Kulutat monia nenäliinoja, syöt monta levyä suklaata ja kenties muutat ulkonäköäsi. Ulkonäön muuttaminen eron jälkeen on nykyään todella tavallista, itse kutsun sitä erosta selviämiseksi. Haluat jotain uutta, haluat aloittaa uudelta pohjalta. Kukapa meistä ei haluaisi unohtaa pettymystään ja kääntää uutta sivua kirjassa? Monesti sitä säikähtää omia tunteitaan. Miten jon...

Oletko koskaan miettinyt miten käytöksesi vaikuttaa toisiin? Miten sanat jotka sanot voi satuttaa. Oletko koskaan miettinyt miten elämme täällä kuin robotit, ihan kuin meillä ei olisi tunteita. Miten jotkut ihmiset eivät osaa ajatella tekojensa seurauksia ja toiset taas ajattelevat liikaa. Miten löytää sen kultaisen keskitien? Pettymyksiä tulee varmasti jokaiselle, enkä tarkoitakkaan että niitä ei pitäisi olla. Pettymykset kasvattavat meitä, mutta mielestäni turhat pettymykset joutaisi heittää roskakoriin. Miksi meidän pitää aina ajatella että tekisimme itse jotain väärin, aina se asia ei vaan ole niin. Tottakai meissä jokaisessa on vikaa, eihän meistä kukaan ole täydellinen. Mutta oletko koskaan miettinyt että et syyttäisi heti itseäsi? Ihmisillä on taipumus etsiä vikoja sekä itsestään että toisista. Jotkut etsivät vain vikoja muista eivätkä osaa katsoa peiliin, mutta meitä on monia jotka syyttävät kaikesta itseään. Entä jos en olisi sanonut noin? Entä jos olisin sanonut sen? Entä jos...