"Olen tottunut siihen"
Voiko siihen tottua? Oletko tosissasi että totut siihen että otat turpaasi?
Miksi väkivaltaisesta suhteesta on niin vaikea lähteä? Pelko siitä että lähteminen tuo tullessaan vielä jotain pahempaa.
Miksi ihmiset kerta toisensa jälkeen jäävät suhteeseen jossa ottavat turpaansa? Eikö ensimmäinen kerta opeta? Jos lähdet ensimmäisestä suhteesta jossa ilmenee väkivaltaa, löydät uuden kumppanin ja kaikki menee taas hetken aikaa hyvin. Mutta sitten jonain päivänä uudesta kumppanistasi paljastuukin tämä sama turpaan vetämis puoli. Miksi et lähde? Miksi tyytyä siihen että taas mennään? Kukaan ihminen ei ole sen arvoinen että joutuisi pelkäämään omaa puolisoaan. Kaikki meistä ansaitsevat tasa-arvoisen ja tasapainoisen suhteen.
Olen seurannut monia kertoja parisuhdeväkivaltaa sivusta, niin henkistä kuin fyysistä. Itsellä myös kokemusta..
Sekä fyysinen että henkinen pahoinpitely on vakavaa. Fyysinen voi päättyä todella huonosti, kun miettii millaisia vammoja voi aiheutua tai pahimmassa tapauksessa se kamalin.. Myös henkinen väkivalta voi päättyä huonosti, kun tarpeeksi kauan kuuntelee mitä on tehnyt väärin, kuinka huono ihminen on jne. Voi siitä seurata masennus ja oravanpyörä onkin valmis.
Miten ihminen joka kokee väkivaltaa pystyy luottamaan että näin ei käy enää? Miten voit luottaa siihen että joku voi rakastaa oikeasti ilman että olet hänelle pelkkä kynnysmatto?
Itse olen kuunnellut eräässä aikaisemmassa suhteessa usein sitä kuinka huono olen, olen pelännyt päivittäin että saan turpaani, minua on uhkailtu, tekemisiäni rajoitettu ja jos en kerinnyt heti vastata puhelimeen olin huono ihminen tai pettämässä. Jos en ollut kerinnyt koulun ja työn ohella siivota olin saamaton, vaikka en olisi kerinnyt syödä mitään koko päivänä minun täytyi ensin siivota.. Olen myös ollut hullu joka tekee itselleen jotain koska menin yksin vessaan, neuvoin kuulemma liikaa kun sanoin että ruoka jäähtyy, kuuntelin usein kuinka hän kavereidensa kuullen huoritteli minua.. tässä nyt pieni osa..En sano sitä että meillä ei olisi ollut hyviä hetkiä, toki niitä oli myös. En voi sanoa että en olisi rakastanut kyseistä ihmistä, rakastinhan minä.. mutta rakastin enemmän itseäni ja päätin lähteä.
Nyt olen saanut rauhassa parannella haavani ja yrittänyt unohtaa tapahtumat, en ole enää kenenkään kynnysmattona. Tuo suhde opetti minulle paljon, olen paljon rohkeampi ihminen ja tiedän että jos joskus päädyn samanlaiseen suhteeseen lähden siitä aikaisemmin..
Kenellekään en ole kertonut kaikkea tuosta suhteesta, enkä tule varmaan koskaan sitä tekemään. Jos joku sanoo minulle että tein virheen kun lähdin, hymyilen vaan ja sanon niin kai sitten. Eihän kukaan tiedä kaikkea mitä jouduin kuuntelemaan, niin en voi olettaakaan että heidän mielestään en olisi tehnyt virhettä. Minulta kysytään usein ikävöinkö tuota suhdetta ja eksääni. en ikävöi. Ikävöin vain tilannetta missä voisin olla jos kaikki olisi mennyt eri tavalla.
Tämä entinen suhde on osittain syy siihen miksi pelkään uudessa suhteessa, miksi pelkään että mua taas satutetaan, pelkään että en ansaitse onnea ja että kukaan ei oikeasti voi rakastaa mua.. Mutta pelot on tehty voitettaviksi ja vuoret kiivettäviksi. Kun ottaa riskin voi saavuttaa jotain, en halua että mikään asia jää pelkoni takia kokematta.
"Vaikka olen pieni niin mulla on asiaa. Älä ylen katso mua älä yritä ohittaa. Erehdysten kautta saan oppia kaiken tän, joka päivä ymmärrän taas vähän enemmän. Tervetuloa maailmaan jonka mä itse rakensin, astu sisään sulle portin avasin. Mä tarinaa kerron vaikka vielä sanoja löydä en. Kuuntele tarkkaan ymmärrät kaiken"
Voiko siihen tottua? Oletko tosissasi että totut siihen että otat turpaasi?
Miksi väkivaltaisesta suhteesta on niin vaikea lähteä? Pelko siitä että lähteminen tuo tullessaan vielä jotain pahempaa.
Miksi ihmiset kerta toisensa jälkeen jäävät suhteeseen jossa ottavat turpaansa? Eikö ensimmäinen kerta opeta? Jos lähdet ensimmäisestä suhteesta jossa ilmenee väkivaltaa, löydät uuden kumppanin ja kaikki menee taas hetken aikaa hyvin. Mutta sitten jonain päivänä uudesta kumppanistasi paljastuukin tämä sama turpaan vetämis puoli. Miksi et lähde? Miksi tyytyä siihen että taas mennään? Kukaan ihminen ei ole sen arvoinen että joutuisi pelkäämään omaa puolisoaan. Kaikki meistä ansaitsevat tasa-arvoisen ja tasapainoisen suhteen.
Olen seurannut monia kertoja parisuhdeväkivaltaa sivusta, niin henkistä kuin fyysistä. Itsellä myös kokemusta..
Sekä fyysinen että henkinen pahoinpitely on vakavaa. Fyysinen voi päättyä todella huonosti, kun miettii millaisia vammoja voi aiheutua tai pahimmassa tapauksessa se kamalin.. Myös henkinen väkivalta voi päättyä huonosti, kun tarpeeksi kauan kuuntelee mitä on tehnyt väärin, kuinka huono ihminen on jne. Voi siitä seurata masennus ja oravanpyörä onkin valmis.
Miten ihminen joka kokee väkivaltaa pystyy luottamaan että näin ei käy enää? Miten voit luottaa siihen että joku voi rakastaa oikeasti ilman että olet hänelle pelkkä kynnysmatto?
Itse olen kuunnellut eräässä aikaisemmassa suhteessa usein sitä kuinka huono olen, olen pelännyt päivittäin että saan turpaani, minua on uhkailtu, tekemisiäni rajoitettu ja jos en kerinnyt heti vastata puhelimeen olin huono ihminen tai pettämässä. Jos en ollut kerinnyt koulun ja työn ohella siivota olin saamaton, vaikka en olisi kerinnyt syödä mitään koko päivänä minun täytyi ensin siivota.. Olen myös ollut hullu joka tekee itselleen jotain koska menin yksin vessaan, neuvoin kuulemma liikaa kun sanoin että ruoka jäähtyy, kuuntelin usein kuinka hän kavereidensa kuullen huoritteli minua.. tässä nyt pieni osa..En sano sitä että meillä ei olisi ollut hyviä hetkiä, toki niitä oli myös. En voi sanoa että en olisi rakastanut kyseistä ihmistä, rakastinhan minä.. mutta rakastin enemmän itseäni ja päätin lähteä.
Nyt olen saanut rauhassa parannella haavani ja yrittänyt unohtaa tapahtumat, en ole enää kenenkään kynnysmattona. Tuo suhde opetti minulle paljon, olen paljon rohkeampi ihminen ja tiedän että jos joskus päädyn samanlaiseen suhteeseen lähden siitä aikaisemmin..
Kenellekään en ole kertonut kaikkea tuosta suhteesta, enkä tule varmaan koskaan sitä tekemään. Jos joku sanoo minulle että tein virheen kun lähdin, hymyilen vaan ja sanon niin kai sitten. Eihän kukaan tiedä kaikkea mitä jouduin kuuntelemaan, niin en voi olettaakaan että heidän mielestään en olisi tehnyt virhettä. Minulta kysytään usein ikävöinkö tuota suhdetta ja eksääni. en ikävöi. Ikävöin vain tilannetta missä voisin olla jos kaikki olisi mennyt eri tavalla.
Tämä entinen suhde on osittain syy siihen miksi pelkään uudessa suhteessa, miksi pelkään että mua taas satutetaan, pelkään että en ansaitse onnea ja että kukaan ei oikeasti voi rakastaa mua.. Mutta pelot on tehty voitettaviksi ja vuoret kiivettäviksi. Kun ottaa riskin voi saavuttaa jotain, en halua että mikään asia jää pelkoni takia kokematta.
"Vaikka olen pieni niin mulla on asiaa. Älä ylen katso mua älä yritä ohittaa. Erehdysten kautta saan oppia kaiken tän, joka päivä ymmärrän taas vähän enemmän. Tervetuloa maailmaan jonka mä itse rakensin, astu sisään sulle portin avasin. Mä tarinaa kerron vaikka vielä sanoja löydä en. Kuuntele tarkkaan ymmärrät kaiken"
Kommentit
Lähetä kommentti