Miksi ihmiset välittävät silloin kun ei enää tarvitse?
Tiedän itse henkilökohtaisesti miten vaikea on puhua muille asioistaan, varsinkin kun ei ole tottunut siihen. Aina muiden asiat ovat olleet tärkeämpiä kun sinun omat murheesi, muiden asiat ovat olleet isompia kun sinun huolesi. Hyvin nopeasti lopettaa kertomasta mitään omia asioita kenellekkään koska heitä ei ole aikaisemminkaan kiinnostanut. Miksi yhtäkkiä sinun asiasi kiinnostaisi ketään? Olen huomannut että heti kun elämässäni tapahtuu jotain mulle isoa, josta saatan ensin vähän vihjailla ennenkon asia varmistuu, niin silloin kaikki tulee kyselemään. Silloin kaikkia kiinnostaa mitä oikein teen, miksi, kenen kanssa ja miten voin. Yleensä nämä isot asiat ovat olleet iloisia, mutta kun puhutaan niistä asioista mitkä oikeasti kuormittavat minua niin kiinnostus lopahtaa. Heilautetaan kättä ja sanotaan että eihän tuossa ole mitään.
Tästä hyvä esimerkki on se että istuin viime syksynä ulkona 1,5h miettien mitä oikein teen. Kaverini oli käynyt siinä juttelemassa ja kerroin että mulla on paha olla, en enää jaksa. Heilautettiin kättä ja sanottiin "Toi ny on tommosta teinidraamaa".. ihminen joka tiesi kuinka pohjalla olen käynyt aikaisemmin ja kuinka nopeaa vauhtia olin sinne menossa takaisin. En istuisi nyt tässä kirjoittamassa tätä jos en olisi soittanut itse itselleni apua ja päättänyt että niin pohjalle en enää koskaan mene missä olin noin 4 vuotta sitten. Säikähdin omia ajatuksiani ja päätin että nyt haen ajoissa apua. Ja ei mua ei hävetä myöntää sitä, päinvastoin olen rohkea ja vahva. Pärjäsin itse. Istuin yön yksin päivystyksessä ja mietin missä ovat ne ihmiset joiden luulin välittävän. Ei yhtään viestiä, ei yhtään puhelua, ei yhtään kysymystä että löysinkö yöpaikan ja olenko kunnossa. Siinä kun valvoi aamuun asti ja vuodatti kyyneleitä - Yksin. Tajusin sen, mä en tule enää koskaan tarvisemaan ketään sanomaan mulle miten asiat pitää tehdä, mä en tule tarvitsemaan ketään kertomaan että kaikki järjestyy, mä en tule tarvitsemaan koskaan ketään kuuntelemaan kuinka loppu olen. Mä selviän itse.
Silloin ku mä olen henkisesti loppu, väsynyt, surullinen, masentunut ja lopen kyllästynyt kaikkeen. Sulkeudun tyystin. Mä en enää vastaile viesteihin samalla tavalla kun aikaisemmin, jos nään kavereita en ole se oma iloinen itseni. Vastailen lyhyesti ja kiukuttelen. Väitän että kaikki on hyvin vaikka ei olisikaan. Olen siinä vaiheessa jo niin loppu että en edes jaksa selittää, ei ole voimia pukea kaikkia tunteita sanoiksi. Helpommalla pääsen kun vastaan olen kunnossa. Ei tarvitse ainakaan pettyä taas kun huomaat että kukaan ei oikeasti ymmärrä ja ketään ei kiinnosta.
Tässä kohtaa voisinkin vain sanoa.. mun kohdallani on myöhäistä kysellä vointia. Olisi kannattanut tehdä se aikaisemmin niin olisinkin voinut vielä luottaa siihen että joku oikeasti välittää. Uudet kaverit yms ovat toki tässä tilanteessa eri asia, he eivät ole nähneet pahimpia hetkiäni, mutta mun on vaikea luottaa siihenkään että heitä oikeasti kiinnostaisi.
Välittäkää lähimmäisistänne oikeasti ja aidosti. Kyselkää vointia oikeasti kiinnostuneina älkääkä vain sen takia että se nyt kuuluu hyviin tapoihin. Kiinnittäkää huomiota jos lähimmäisen käytös muuttuu ja silloin olkaa tukena ja kysykää onko kaikki oikeasti ok. Kenenkään täällä ei pitäisi joutua käsittelemään asioita täysin yksin. Olkaa rohkeita ja puhukaa..
Kommentit
Lähetä kommentti