Mistä vois edes aloittaa enää tän kirjottamisen...
Sanotaanko näin että viiminen vuosi mun elämässä on ollu aikamoista vuoristorataa.
Viimiset 7kk vietin tosiaan Itävallassa, elin mun elämäni parasta aikaa sen ensimmäisen pari kuukautta siellä. Oli hevonen, oli mies, oli raskaus, oli työ josta tykkäsin. Mutta sitten tapahtu jotain. Otin turpaani ekan kerran, raskaus meni kesken, tuli ero, otin turpaani toisen kerran, lopetin työt ja jouduin myymään hevosen. Kaikki vaan sen takia että yksi mies haluaa omistaa mut eikä hän hyväksyny että mä en jää katsomaan väkivaltaa. 12.10.2018 palasin Suomeen, jätin kaiken ton taakseni.
Vietin kaks viikkoa lomaa kahden huippu ihmisen kanssa ennenkun tulin takasin kotiin. Nää samat ihmiset oli mun tukena kaiken sen ryöpytyksen keskellä mitä tää mies järjesti. Näistä ihmisistä tuli nopeesti tärkee osa mun elämää.
Vaikeinta kaikessa on ajatella että olin valmis tekemään niin paljon sen ihmisen puolesta ja takia. Olin valmis muuttamaan hänen kotimaahan jne. Ja rakastin häntä koko sydämestäni. Eniten satuttaa se että ihminen ketä rakastat pystyy tekemään sulle noin, ihminen joka sanoo sulle että rakastaa sua.. kaikki se vedetään jalkojen alta. Mulla meni pari viikkoo tajuta että vika ei ollu mussa, mun ei tarvii pyytää mitään anteeks, mun ei tarvii miettiä että mä ansaitsin sen. Mä ansaitsen jotain paljon parempaa ja se parempi odottaa jossain. Vielä sen aika ei ole, ei ennenkun mä olen ehjä taas.
Tää kaikki jätti muhun tottakai arvet ja aikaa menee että pystyn edes jotenkuten elämään samallatavalla kuin ennen. Pahimmat paikat on semmosia missä on paljon ihmisiä eikä selvää "pakoreittiä" missään, pahemmaks sen vielä tekee jos tämmösessä paikassa on alkoholi läsnä. Mutta mä tulen joskus vielä menemään ihmispaljouteen ILMAN paniikkikohtausta.
Oon miettinyt paljon asioita viimisen kuukauden aikana, siitä illasta kun ambulanssi kuskit nosti mut maasta lanssiin aina tähän päivään asti. Mietin ensin että en selviä, niinkon ylempänä totesin syytin ensin itseäni kaikesta. Mutta nyt oon vaihtanut sen entä jos pois ja laittanut tilalle sitten kun!
Mä en sano että mun elämäni tai kokemukseni olis vielä rankkoja, mutta ne on vaikeuttanu mun elämääni kunnolla. En oo enää se sama vanha itteni, oon varovaisempi ja mietin asioita paljon enemmän. Mutta tää kaikki on toisaalta vaikuttanut mun elämään hyvälläkin tavalla, osaan ajatella asioita nyt eri kantilta ja tiedän mikä mulle on tärkeintä. Oon kasvanu ihmisenä tosi paljon ja tiedän mun omat päämäärät paljon selkeemmin nyt.
Sanotaanko näin että viiminen vuosi mun elämässä on ollu aikamoista vuoristorataa.
Viimiset 7kk vietin tosiaan Itävallassa, elin mun elämäni parasta aikaa sen ensimmäisen pari kuukautta siellä. Oli hevonen, oli mies, oli raskaus, oli työ josta tykkäsin. Mutta sitten tapahtu jotain. Otin turpaani ekan kerran, raskaus meni kesken, tuli ero, otin turpaani toisen kerran, lopetin työt ja jouduin myymään hevosen. Kaikki vaan sen takia että yksi mies haluaa omistaa mut eikä hän hyväksyny että mä en jää katsomaan väkivaltaa. 12.10.2018 palasin Suomeen, jätin kaiken ton taakseni.
Vietin kaks viikkoa lomaa kahden huippu ihmisen kanssa ennenkun tulin takasin kotiin. Nää samat ihmiset oli mun tukena kaiken sen ryöpytyksen keskellä mitä tää mies järjesti. Näistä ihmisistä tuli nopeesti tärkee osa mun elämää.
Vaikeinta kaikessa on ajatella että olin valmis tekemään niin paljon sen ihmisen puolesta ja takia. Olin valmis muuttamaan hänen kotimaahan jne. Ja rakastin häntä koko sydämestäni. Eniten satuttaa se että ihminen ketä rakastat pystyy tekemään sulle noin, ihminen joka sanoo sulle että rakastaa sua.. kaikki se vedetään jalkojen alta. Mulla meni pari viikkoo tajuta että vika ei ollu mussa, mun ei tarvii pyytää mitään anteeks, mun ei tarvii miettiä että mä ansaitsin sen. Mä ansaitsen jotain paljon parempaa ja se parempi odottaa jossain. Vielä sen aika ei ole, ei ennenkun mä olen ehjä taas.
Tää kaikki jätti muhun tottakai arvet ja aikaa menee että pystyn edes jotenkuten elämään samallatavalla kuin ennen. Pahimmat paikat on semmosia missä on paljon ihmisiä eikä selvää "pakoreittiä" missään, pahemmaks sen vielä tekee jos tämmösessä paikassa on alkoholi läsnä. Mutta mä tulen joskus vielä menemään ihmispaljouteen ILMAN paniikkikohtausta.
Oon miettinyt paljon asioita viimisen kuukauden aikana, siitä illasta kun ambulanssi kuskit nosti mut maasta lanssiin aina tähän päivään asti. Mietin ensin että en selviä, niinkon ylempänä totesin syytin ensin itseäni kaikesta. Mutta nyt oon vaihtanut sen entä jos pois ja laittanut tilalle sitten kun!
Mä en sano että mun elämäni tai kokemukseni olis vielä rankkoja, mutta ne on vaikeuttanu mun elämääni kunnolla. En oo enää se sama vanha itteni, oon varovaisempi ja mietin asioita paljon enemmän. Mutta tää kaikki on toisaalta vaikuttanut mun elämään hyvälläkin tavalla, osaan ajatella asioita nyt eri kantilta ja tiedän mikä mulle on tärkeintä. Oon kasvanu ihmisenä tosi paljon ja tiedän mun omat päämäärät paljon selkeemmin nyt.
Kommentit
Lähetä kommentti